Mietteitä - Konsolifikaatio

Konsolifikaatio tai englantilaisittain Consolification on termi jonka kuulee edelleen monien PC pelaajien suusta. Kyseistä termiä käyttäessä konsolipelaajat leimataan usein jotenkin PC pelaajia tyhmemmiksi, sekä syytetään konsoleita pelin huonosta PC käännöksestä tai versiosta. Ikävästi tämä ajattelutapa jossa konsolipelien pitää olla jotenkin tyhmempiä tai yksinkertaistetumpia on jäänyt ikävästi myös useiden pelikehittäjien pääkoppaan johtaen monen pelin kohdalla juurikin tähän konsolifikaatioon.

Onko konsolipelaajat siis PC-pelaajia tyhmempiä? No eivät tietenkään ole. Monet nykypäivän konsolipelaajista ovat vanhoja PC-pelaajia, jotka ovat lähinnä vaihtaneet alustaa. Konsoleiden yhdistäminen casual-pelaamiseen on myös sinänsä hauskaa, sillä tietokoneella näitä casual-pelaajia vasta onkin. Vain harva ostaa tietokoneen pelkästään pelaamista varten, kun taas konsolipuolella tilanne on taas täysin päinvastainen.

On mielestäni naurettavaa ajatella, että kun peliä kehittää konsoleille sitä pitäisi alkaa jollain tavalla yksinkertaistamaan tai tyhmentämään. Konsolit ovat loppupeleissä vain tietokoneita suljetulla raudalla ja käyttöjärjestelmällä. Oikeasti ainoan haasteen peleille tuo käyttöliittymä, jonka pitäisi palvella sekä pc että konsolipelaajia tai sitten tehdä molemmille oma. Hiirelle ja näppäimistölle kehitetty käyttöliittymä harvemmin toimii konsoleilla ja vastaavasti ohjaimelle suunniteltu käyttöliittymä on pc pelaajille usein kankea. Kaikki muu yksinkertaistaminen on vain pelinkehittäjien omaa pelleilyä.

Näppäimistäkään ei ainakaan Ps3 ja X360 laitteilla ole pulaa, Dualshock ohjaimen 16 nappulaa analogitikkuinen riittää lähes kaikkiin pelityyppeihin. Ainoastaan tosiaika strategiat hurjine pikanäppäin määrineen ovat sellaisia joissa pelin kulkua joutuu hidastamaan ohjaimelle. Tosin vastapainona tälle ohjaimella toimii mielestäni paremmin autopelit, tappelupelit, tasoloikat sekä toimintapainotteiset hack and slash pelit kuten Devil may cry. Sacred2 vähäisestä mediahuomiostaan huolimatta osoitti ainakin allekirjoittaneelle, että myös Diablo tyyliset roolipelit toimivat vallan mainiosti ohjaimella. Ensimmäisen persoonan räiskintäpelit toimivat konsoleilla moitteetta, ja niitä on mukava pelata.

Mistä tämä konsolifioiminen tänä päivänä sitten johtuu? Tähän yksinkertainen vastaus on joidenkin pelitalojen naurettavasta käsityksestä, että konsolipelaajat kaipaavat jotenkin yksinkertaistettuja pelejä. Toisena syynä on PC-pelien markkinaosuus joka on vähentynyt merkittävästi viime vuosina jonka takia alustaan jää usein toissijaiseksi → köyhä käännös. Kolmantena on yksinkertaisesti liika keskittyminen grafiikkaan, tämä johtaa usein siihen, että konsoleilla, sekä vanhemmilla tietokoneilla loppuu tehot tai muisti kesken. Tällöin peleistä tulee usein kauniita yksinkertaistettuja lyhyitä putkijuoksuja eri teemoilla varustettuna eikä aikaa jää sisällön kehittämiseen.

Steam PC pelaamisen tulevaisuus

Olen pitkään ollut vannoutunut konsolipelaaja ja osittain jopa puhunut PC pelaamisen kuolemisen puolesta. Ei olisi valehtelemista väittää etteikö PC:n merkitys pelialustana olisi vähentynyt huomattavasti vuosien saatossa. Konsolipainosten yltäessä miljoona myynteihin jää pc versioiden myynnit usein aika pahasti jalkoihin. Myönnän myös, että omalla kohdalla asiaan on varmasti hieman vaikuttanut myös pieni katkeruus siitä ettei omalla koneella juuri uusia pelejä päässyt pyörittämään. Viime kesänä tuli kuitenkin hommattua se jo pitkään haaveena ollut uusi läppäri, jonka kanssa ei ainakaan vielä ole tullut eteen pelejä, jotka laitteella ei jotenkin pyörisi.

Aluksi en ollut juuri kiinnostunut Steam-palvelusta, mutta mielenkiintoni heräsi kun kuulin, että Alien Swarm niminen peli on palvelussa saatavilla ilmaiseksi. Palveluun tutustuessa tulikin huomattua, ettei kyseinen palvelu perustunutkaan pelkästään pelien digitaaliseen jakeluun kuten aiemmin olin luullut, vaan kyseessä oli enemmänkin Playstation Network tai Xbox Live kaltainen alusta PC pelaajille. Palvelusta löytyi ties minkälaista kaverilistaa, keskustelualuetta, saavutuksia. Alustaa hyödykseen käyttävät pelit tarjoavat vielä mukavia lisäominaisuuksia, joiden avulla voi pelin aikana kivuttomasti keskustella Steamin kaverilistan kavereiden kanssa ja selata vaikka nettiä.

Steam on kertaheitolla muuttanut käsitystäni PC pelaamisesta, pelien asentaminen on hyvin usein vaivatonta, päivitykset latautuvat ja asentuvat automaattisesti ilman mitään ongelmia. Vain muutaman pelin kohdalla on joutunut hieman enemmän säätämään, mutta useimmat ovat toimineet moitteettomasti heti latauksen jälkeen.

Vaikka Valven ylläpitämä palvelu perustuu aika pitkälti digitaalisten versioiden myyntiin peleistä, on Steamin avoin suhtautuminen levyllisiin versioihinkin ollut aika yllättävää. Monet uusista levyilläkin myytävistä peleistä käyttää myös Steam-palvelua. Esimerkiksi asennellessa Civilization V pelin, peli asentui kätevästi suoraan Steam pelikirjastooni ja peli tukee kaikkia Steamin tarjoamia lisäominaisuuksia kuten saavutuksia ja moninpeliä. Peli toimii kaikenlisäksi ilman levyä.

Digitaalisten versioiden myyntiä on jo kauan varjostanut niiden hinta. Usein digitaaliset versiot eivät ole juurikaan levyversioita halvempia ja jopa Steamin kohdalla voi levyversion pelistä saada huomattavasti halvemmalla. Tätä kuitenkin lievittää mukavasti se että Steam palvelussa on usein pelejä erilaisissa alennuksissa. Erityisesti loppuvuoden alennusriehassa voi palvelusta tehdä todellisia löytöjä pilkkahintaan.

Palvelun tulevaisuuden kannalta on myös mielenkiintoista nähdä kuinka Valve lähtee palveluaan kehittämään. Microsoftin palveluista poiketen he voivat vapaasti levittää palveluaan useammille käyttöjärjestelmille (Mac, Windows) tai mahdollisesti jopa konsoleille (Steamworks Portal 2 PS3).
Konsoleilla tuskin tullaan hetkeen Steamia näkemään. Syynä on lähinnä se, että alustat eivät ole niin avoimia kuin PC, ja Sony, Microsoft sekä Nintendo todennäköisesti haluavat itsekkäästi oman osansa kaikesta digitaalisesta sisällöstä tai peleistä mitä heidän laitteillaan myydään.

God of war: Ghost of Sparta [PSP]

Alusta: PSP
Pelaajia: 1


God of War on yksi playstation alustojen merkittävimmistä nimikkeistä joten ei ole ihme, että pelisarja on jo edennyt kotikonsoleilla trilogian mittaiseksi. Samalla myös sarjan kahta aiempaa osaa on lämmitelty mm. HD-uusintapainoksen muodossa. Nyt vuorossa on PSP:n toinen God of war peli, joka kantaa lisänimeä Ghost of sparta. Pelistä vastaa edelleen PSP:n ensimmäisestä God of war pelistä tuttu Ready at dawn pelitalo.

Näin kolmannen God of war pelin julkaisun jälkeen, Ghost of sparta sijoittuu hieman sekavasti ensimmäisen ja toisen God of war pelin väliin, aikaan jossa Kratos on juuri ansainnut pestinsä sodan jumalana olymppuksen jumalten joukossa. Pelin juoni keskittyy Kratoksen matkaan, jossa hän lähtee pelastamaan veljeänsä kuolemanjumala Thanatoksen kynsistä. Pelin juoni pyrkii myös rakentamaan siltaa God of war ja God of war 2 pelien välille.

Juonellisesti peli on pelaamieni God of war pelien paremmistoa, vaikka pelin pääpaino on edelleen hyvin pitkälti toiminnassa, avartaa peli mukavasti Kratoksen ja hänen veljensä menneisyyttä. Peli onnistuu myös jo aiemmin mainitsemassani siltaamisessa erinomaisesti, antaen Kratokselle vähän muutakin motivaatiota hänen tekemisilleen sarjan myöhemmissä osissa. Peli pysyy myös edelleen varsin uskollisena Kreikan mytologia teemalleen ja kertookin oman näkemyksensä esimerkiksi Atlantiksesta ja Kuningas Midaksesta.

Pelillisesti peli ei juuri eroa muista god of war sarjan peleistä vaan koostuu edelleen intensiivisistä toiminta kohtauksista, brutaaleista viimeistelyliikkeistä ja kevyestä pulmanratkonnasta. Hahmon ohjaaminen on hyvin pitkälti samaa mihin on totuttu Chains of the Olympuksessa, eikä olkanäppäinten uupuminen juuri pääse harmittamaan. Mikäli God of war 3 on viimeisin pelaamasi sarjan peli, voi pelin asevalikoima tuntua hieman suppealta. Perusaseiden lisäksi on tällä kertaa tarjolla vain yksi ase: Spartalaisen kilpi ja keihäs.
Tämä jää kuitenkin aika pahasti perusaseiden varjoon, sillä peli esittelee perusaseisiin kyvyn jolla pelaaja voi hetkellisesti tehostaa aseiden vahinkoa tulella. Tätä rajoitetaan omalla mittarillaan, joka täyttyy kun kykyä ei ole käytössä. Tämän uupuminen kilvestä ja keihäästä pistää aseet hieman toissijaiseen asemaan jonka takia niitä tulee käytettyä lähinnä niihin liittyvissä ongelmanratkonnoissa.
Peli tuntuu myös aika tavalla helpommalta kuin aiemmin ilmestynyt chains of the olympus. Siinä missä Chains of the olymppuksessa kuolema korjasi erityisesti vastuksissa kohtuu usein, tuntui että Ghost of Spartan kuolemat rajoittuivat lähinnä rotkoihin tippumisiin tai pelisarjasta tuttuihin pelaajan reaktioaikaa testaaviin napinpainalluksiin. Haastetta kaipaavien kannattaakin valita jo heti alussa vaikein mahdollinen vaikeusaste.

Graafisesti peli ei tee mitään kovin merkittäviä harppauksia edeltäjäänsä, mutta silti pieniä parannuksia voi nähdä mm vihollisissa, ympäristöissä sekä vihollisten määrässä. Peli on kuitenkin edeltäjänsä tavoin grafiikkansa kanssa PSP:n paremmistoa. Ympäristöt alkavat kuitenkin pelissä hieman jo toistamaan itseään, erityisesti jos on useampia pelisarjan pelejä pelaillut. Grafiikkojen ollessa Ps2 God of war pelien kaltaista, voi pelin vihollisista ja ympäristöistä puuttua sama virkistävä tuulahdus mitä God of war 3 kotikonsoleilla toi.

Muuta: Pelin mukana PSN latauskoodi, jolla saa avattua Kratoksen veljen Deimoksen pelattavaksi hahmoksi God of war 3 peliin.

8½/10

Bioshock2
[Pelaajia] 1
[Ikäraja] K18
[Genre] FPS.
[Moninpeli] Online: kyllä














Olen aina ollut Deus Ex ja System Shock2 kaltaisten pelien suuri ystävä. Tiedä sitten tuleeko viehätys useista etenemistavoista, jokaisen nurkan koluamisesta vaiko pienimuotoisesta hahmon kehityksestä. Bioshock ja Fallout3 ovat tarjonneet tähän pelinälkään kiitettävästi ravintoa.
Täytyy silti sanoa kuten moni muukin on ennen minua sanonut, että Bioshock saatiin ensimmäisessä osassa jo hyvin päätökseen ja jatko-osan kohdalla epäilykset olivat suuret. Omista epäilyksistäni suurin tuli silti pelin monipuolisuutta kohtaan, kun kuulin että pääosaa vetää nyt big daddy prototyyppi jotka eivät olleet mitään järin hiljaista väkeä ensimmäisessä osassa. Tämä toi epäilyksiä siitä että peliä vietäisiin aivan liikaa toiminnalliseen puoleen.

Pelillisesti epäilykseni kohdistui jossain määrin oikeaan, sillä peli sisältää huomattavasti enemmän rätinää ja räiskettä, kuin ensimmäinen osa jonka läpäisy survivor vaikeustasolla vaati huomattavasti hiljaisempaa lähestymistapaa.
Ensimmäisessä osassa opitut temput toki toimivat suurimmilta osin aika näppärästi, mutta kestää aika tovin ennen kuin pääsee käsiksi moniin hiippailuun ja temppuiluun tärkeisiin kykyihin. Hienona lisänä kuitenkin tuli useisiin kykyihin lisätasot jolla saa huomattavasti lisäpuhtia esim. Decoy kykyyn joka luo päähenkilöstä hologrammi syötin jonka kimppuun viholliset sitten hyökkäävät. Ensimmäisessä osassa kykyä ei voinut mitenkään muokata mutta kakkososassa kykyyn lisättiin mukavia lisäominaisuuksia kuten vahingon heijastaminen takaisin viholliseen. Useat muistakin kyvyistä ovat saaneet samanlaista kohtelua joten monipuolisuuden puutteesta ei voi ainakaan valittaa.

Ohjattavuus tuntuu edelleen jämäkältä, vaikkei mihinkään COD pelien kaltaiseen pehmouteen päästä saatikka välttämättä edes yritetä. Perinteisiä fps pelejä pelaavilla voi olla ohjaintuntuman kanssa hieman totuttelua, sillä spi voimien käyttö aseiden kanssa samanaikaisesti vaatii hieman harjoittelua. Loppupeleissä näillä saa kuitenkin aikaan varsin miellyttäviä temppuja erityisesti moninpelissä.

Juonellisesti Bioshock2 jatkaa mihin ensimmäinen jäi, pelaaja heitetään varhaisen Big daddy prototyypin saappaisiin, joka herää pitkästä kooman kaltaisesta tilasta. Rapture on edelleen yhtä pahassa tilassa kuin ensimmäisessä pelissä. Murhanhimoiset splicerit yrittävät metsästää kaiken mahdollisen adam energian mitä löytävät ja heitä johtaa Rapturen uusi ”hallitsija” jota kuvaa parhaiten ehkä määritelmä uskonnollinen mielipuolinen psykiatri. Tarinaa valotetaan normaalisti audioviesteillä, sekä vanhoilla toimiviksi havaituilla nauhoituksilla. Näistä jälkimmäisiä joutuu välillä etsimään aika kiven alta joka kannustaa toiseen läpipeluuseen jos haluaa paremman kuvan.

Tunnelmaltaan toinen seikkailu rapturessa on hyvin samankaltainen ensimmäiseen osaan verrattuna. Vaikkei peli missään vaiheessa saavuta aivan sitä tasoa mitä ensimmäinen pelin Cohenin mestariteos osiolla. Harva peli pääsee samankaltaiseen tunnelmaan kuin Bioshock, vanhat musiikkikappaleet, sekä klassinen miten steampunk tyylinen maailma tapaa 50-60 luvun maailman on saatu toteutettua varsin uskottavasti.


Bioshock moninpeli on sitä mitä siltä voisi odottaa, lähes suoraa räiskettä ensimmäisen osan aseistuksella. Taktikoinnista harvemmin voi puhua, mutta se millä tavalla eri spi voimia voi aseiden kanssa käyttää antaa virkistävän tuulahduksen moninpeliin. Eli mikäli Run and gun tyylinen räiske bioshock tyylisillä supervoimilla kiinnostaa, niin sitä peli kyllä antaa.

Bioshock2 on turvallista ”samaa mitä ensimmäisessä osassa, mutta lisäkuorrutuksella” kaavaa seuraava jatko osa. Joten jos ensimmäinen osa maistui niin toinen osa tuskin tuottaa ainakaan mitään hirveää pettymystä. Täysin uusi asevalikoima, kehittyneet spi kyvyt, sekä toimiva tunnelma ja juoni ovat edelleen läsnä.

9/10
Ei sakota pelejä samankaltaisuudesta

Pientä päivitystä

Valitettavasti nyt on ollut hieman pidempi hiljainen hetki osittain johtuen laiskuudesta ja osittain taas koulun, pelien yms muiden aikaa vievien "projektien" saatossa.

Viimeaikoina on kuitenkin tullut hommattua muutamiakin pelejä joista tänne voisi vähintään pientä mielipidettä heittää. Esimerkkinä vaikka Fate: Unlimited Codes jonka hommasin ihan japanista. Japanista lähinnä siksi että pieni keräilijä viettini ei oikein tue ideaa ladatuista kokonaisista peleistä.

Hiljattain on taas palattu J-Rpg:n pariin varsin tehokkaasti. Esimerkiksi alkuvuodesta hommasin vihdoin kaksi kauan hankintalistalla ollutta peliä, Eternal Sonata ja Valkyria Chronicles. Pelattavien J-rpg pelien listalla löytyy myös Agarest: Generations of War joka odottaa hiljaisempaa ajanjaksoa läpäisylleen. Näiden lisäksi noin reilu viikko tai kaksi takaperin saapui postilaatikkoon myös Star Ocean4: Last Hope -International- jota pääsi vihdoin pelittämään.

Muita hankittuja pelejä ovat mm Locoroco: midnight carnival, Borderlands, Trine, Overlord, Red Alert3, Ninja Gaiden Sigma2, sekä Bioshock2. Joten pelattavaa kyllä riittäisi, kunhan aikaa saisi jostain väleistä ammennettua. Bioshock2, Borderlands ja Trine on jo läpäisty tai lähes läpäisty, että näistä voi jotain katsausta tulla lähitulevaisuudessa.

Nyt kuitenkin aika menee tehokkaasti koulussa eri ohjelmointi kieliä opetellessa ja Ruotsin kanssa painiessa.

Demon’s Souls arvostelu

[Pelaajia] 1
[Ikäraja] M(17+)ESRB
[Genre] Hack and slash RPG
[Pelaajia] 3-4 online. (Co-op, PVP)








On varsin yllättävää, että alun perin itselleni lähinnä Armored Core peleistä tuttu, From Software yllättäisi tänä vuonna vielä varsin laadukkaalla toimintaroolipelillä. Armored core pelit kun eivät ole koskaan ollut mitään varsinaisia arvostelumenestyksiä, paikoitellen hieman keskinkertaisen toteutuksensa vuoksi. Pelit ovat kuitenkin omanneet aina vahvat räätälöintimahdollisuudet, jotka ovat pitäneet fanit pelisarjan parissa jo useamman osan verran. Nyt kuitenkin From Software kuitenkin taisi vihdoin saada kauan kaipaamansa hittipelin, joka kantaa nimeä Demon’s Souls. Peli on vasta vastikään julkaistu Amerikassa, joten tätä kirjoittaessani ainoa mahdollisuus pelin hankinnalle tällä hetkellä on joko tilata se Amerikasta tai Aasiasta (tai mikäli haluat tukea paikallista peliliikettä voit myös kysyä löytyisikö heiltä halukkuutta importoida muutamaa kappaletta pelistä omiin hyllyihinsä.)

Demon’s Souls tuo heti alkuunsa hieman Silent hill pelin kaltaisia fiiliksiä, pelin fantasia maailma ulkoasultaan hyvin synkkä ja ankea. Synkkyys ei toki rajoitu pelkästään pelin maailmoihin, vaan myös pelaajaan eteen heitetään toinen toistaan karumman näköistä otusta. Monista fantasia peleistä eroten peli ei siis missään välissä pyri sokaisemaan pelaajaa värikkäillä maaseuduilla tai taianomaisilla metsäalueilla.
Harmaan usvan peittämä Boletaria on siis enemmänkin ruskean, punaisen, harmaan ja mustan väripalettia hyödyntävä helvetti maanpäällä.

Pelin vapaan etenemisen ja hahmonluonnin seurauksena peli ei varsinaisesti häikäise vakuuttavilla välianimaatioilla, välivideoilla saatikka juonellaan. Pelaajalle lähinnä kerrotaan hieman taustaa minkä takia Boletaria kärsi synkän kohtalonsa ja kuinka harmaa usva johtaa hitaaseen, mutta varmaan ihmiskunnan kuolemaan. Tämän jälkeen pelaaja lähinnä johdatetaan alun parin harjoitusosion läpi, jonka jälkeen kaikki pelin 5 maailmaa avautuvat tutkittavaksi. Hieman väriä luolastojen läpikoluamiseen saadaan näistä löytyvien hahmojen ja mahdollisesti muiden pelaajien avulla, sekä tietysti pelaajaa lähes kokoajan ahdistavan kuoleman pelon myötä. Aikaa ja mielenkiintoa siis juonen puutteen huomaamiseen siis harvemmin löytyy.


Lähde kuvalle

Demon’s Souls on monella tavalla varsin hiottu tekele. Peli voi vaikuttaa useiden videoiden mukaan vain parin sarjan toistamiselta, mutta oikeasti taistelumekaniikka on todella syvä. Pelaajalle annetaan yhteensä neljä paikkaa eli molempiin käsiin saa valita kaksi varustetta, joita voi sitten suuntanäppäimillä vaihdella.
Aseita voi myös halutessaan pidellä molemmin käsin, joka nostaa erityisesti isojen aseiden tuottamaa vahinkoa ja vähentää voimavaatimuksia.
Peli ei kuitenkaan rajoita juuri lainkaan varusteiden kanssa, mikäli pelaaja haluaa huitoa kahden kokoisensa järkälemiekan kanssa, niin hän voi toki näin tehdä. Mikäli pelaaja näin tekee, joutuu hän kuitenkin miettimään mitä heikkouksia tässä asevalinnassa on. Esimerkiksi kuinka nopeasti hahmo hengästyy näitä miekkoja heiluttaessa, kuinka nopeita ja tarkkoja sarjoja näillä saa aikaan ja miten puolustautua tai väistellä näitä aseita kantaessa? Aseet voivat toki tehdä paljon vahinkoa mutta mitä hyötyä vahingosta on jos ei pysty puolustautumaan kunnolla tai lyönnit eivät osu?
Tähän soppaan lisätään vielä taiat ja mahdolliset jousiaseet sekä aseiden vaatimukset ja hahmon kehitys niin soppa on valmis. Taisteluun vaikuttaa myös vahvasti taistelu alue, ahtailla käytävillä isot aseet ovat usein heikossa asemassa sillä nämä voivat osua seiniin tai kattoon kun taas pienemmät miekat ja tikarit vaativat hieman temppuja avoimissa tiloissa muuten lyhyen kantamansa takia. Isommat aseet osuvat myös usein useampaan vastustajaan joten ase valinnoilla on todellakin merkitystä.
Peli painottuu vahvasti maailmojen tutkimiseen jonka pelaaja saa tehdä ihan omalla tahdillaan. Mikäli jokin taso tuntuu pelaajalle ylitsepääsemättömältä voi hän siirtyä toiseen ja palata myöhemmin yrittämään uudestaan. Vihollisten lisäksi pelaajan eteen heitetään usein ansoja ja esteitä joista hän pääsee yli joko vipuja vääntämällä, vastuksia voittamalla tai kiertämällä. Peli on silti suurimmilta osin vain luolastojen kaluamista joten yleisen väärinkäsityksen mukaan peli ei missään määrin panosta samankaltaiseen vapauteen kuin esimerkiksi TES IV: Oblivion.

Monelle on varmasti kantautunut puheet että peli olisi todella vaikea, ja tämä kyllä kuvaa peliä monessakin mielessä. Monet vastustajat voivat tappaa pelaajan muutamalla lyönnillä ja jotkut eivät tarvitse kuin yhden. Jopa perus rivivihollisen kohtaaminen väärin lähestyttynä voi johtaa hahmon kuolemaan ja ansat hyvin usein näin tekevätkin.
Usein ongelmat kuitenkin ratkeavat, pelaaja ymmärtäessä itselleen sopivan strategian tilanteen selvittämiseen. Kuollessaan pelaaja lähetetään takaisin jakson alkuun ja kaikki ansaitut sielut joita peli käyttää niin rahana kuin kokemuspisteinä jäävät kuolinpaikalle jäävään verijälkeen. Mikäli pelaaja kuitenkin kuolee ennen kuin pääsee kuolinpaikalleen katoavat sielut jäljettömiin. Varusteet ja pelimaailmaan vaikuttavat muutokset kuitenkin säilyvät ja avatut oikoreitit pysyvät tietty auki. Mitä enemmän peliä pelaa, sitä paremmaksi pelissä tulee ja viimeistään ensimmäisen läpipeluun jälkeen ihmettelee miksi ihmeessä, jonkin helppo vastustaja tuotti silloin ensimmäisellä kerralla niin paljon päänvaivaa.
Vaikeustaso on myös pelin yksi koukuttavimmista piirteistä, erityisesti ensimmäisellä läpipeluulla uusia paikkoja tutkiessa, jännitys siitä mitä seuraavan nurkan tai käytävän päässä odottaa, on sanoin kuvaamatonta. Varsinkin kun peli ei kerro juuri mitenkään, että mitkä paikat eivät mahdollisesti sovellu aloittelijoille. Parhaimpana esimerkkinä voisi mainita tapahtuman, jossa pelin eräässä pilkkopimeässä suo jaksossa juoksennellessa punaista jäätävällä miekalla varustettua haamua karkuun sydämen hakatessa tuhatta ja sataa. Tähän vielä lisänä se, että hahmoni elinvoima näytti lähes nollaa.
Pelin ensimmäisellä läpipeluulla jännitystä voi usein leikata lähes veitsellä.
Heikkojakin osuuksia toki pelistä löytyy, ja välillä tuntuu lähinnä turhauttavalta, ettei tiettyihin vastustajiin löydy minkäänlaista oikoreittiä ja vastustajalle hävitessään joutuu juoksemaan koko kentän läpi uudelleen ja uudelleen.

Peliä voi pelata verkossa, sekä muiden pelaajien kanssa, että näitä vastaan. Peli kuitenkin käyttää verkkoa varsin erikoisella tavalla. Perinteistä verkkopelaamista tukee sielumuodossa mahdollisuus tarjota apua elossa oleville pelaajille tai hyökätä näiden peliin. Mitään valintoja näissä ei kuitenkaan saa tehdä joten tiettyjen kavereiden kanssa pelaaminen voi osoittautua hyvinkin vaikeaksi. Moninpeli ominaisuuksien lisäksi pelissä voi jättää jaksoihin pieniä kirjoituksia jotka kertovat mahdollisesti piilossa olevasta aarteesta tai tulevasta ansasta. Pelaajat voivat myös johdattaa muita pelaajia ansaan näiden avulla joten viestit kannattaa ottaa varauksella. Hyödyllisimmät vinkit saa yleensä kuitenkin veriläiskistä jotka kertovat tarinan siitä miten joku pelaaja kuoli näyttämällä tämän viimeiset hetket, näiden avulla varovaiset pelaajat voivat hieman varautua tulevaan vaaraan.


Lähde kuvalle

Peli julkaistiin japanissa jo alkuvuodesta joten pelin graafinen anti ei varmastikaan vedä vertoja Killzone2 ja Uncharted2 kaltaisille tekeleille. Tästä huolimatta pelin visuaalinen anti käy hienosti yhteen pelin musiikkien ja äänimaailman kanssa. Alueet näyttävät uskottavilta eikä mitään varsinaisen heikkoja kohtia löydä kuin etsimällä. Musiikit loistavat yleensä poissaolollaan useissa jaksoissa pääosin parantaakseen tunnelmaa. Musiikin sijasta pelaajan korviin kantautuu muiden hahmojen ja vihollisten askeleita ja ääniä joista saa sekä vihiä että pientä realismia. Musiikki tulee yleensä kehiin lähinnä vastuksissa ja pelin keskuspaikassa nexuksessa jossa pelaaja voi levähtää ja varustautua tulevia koitoksia silmällä pitäen.

Demon’ Souls on ehkä yksi vuoden parhaista peleistä. Se tarjoaa pelaajilleen useita tunteja haastavaa, mutta suurimmalta osin varsin nautittavaa luolastojen ja linnoitusten koluamista, hahmonkehitystä ja varustamista. Peli kukoistaa niin tunnelmallaan, pelattavuudellaan, syvyydellään sekä erikoisuudellaan. Pelistä on vaikea keksiä mitään muuta pahaa sanottavaa kuin että pelin korkea vaikeustaso ei välttämättä lämmitä kaikkia ja välillä peli hieman väkipakoin pitkittää itseään pakottamalla pelaajat juoksemaan samoja jaksoja uudelleen ja uudelleen. Mutta pelaajille joilla riittää kärsivällisyyttä ja kiinnostusta opetella pelin salat tarjoaa se myös paljon rahoille vastinetta.

10/10
Ninjailee tupla katanoilla kevyessä haarniskassa.

Sacred2: Fallen Angel Ps3

[Pelaajia] 1
[Ikäraja] K16
[Genre] Hack and slash RPG
[Pelaajia] 2 offline, 4 online. (Co-op, PVP)
[muuta] Vie reilu 5gt kovalevytilaa.







Sacred2 edustaa ehkä juuri sitä peligenreä johon olen elämäni aikana tunkenut huomattavasti enemmän aikaa kuin moniin genreihin yhteensä. Mikäli laskuihin ei oteta tietokoneella erään MMORPG-peliin kuluttamaani aikaa ovat pelit kuten Phantasy Star online, Baldursgate, Monster hunter ja vaikka Baldurs Gate Dark Alliance. Näistä kaikki paitsi ehkä vain lievästi yksi edustavat genreä joka painottuu lähinnä vihollisten ja hirviöiden kaatamiseen sekä omien varusteidensa parantamiseen. Pelit ovat yleensä tämän ideansa vuoksi hyvin yksipuolista vihollisjoukkojen teurastusta jota toiset jaksavat tunnin ja toiset taas tuhansia tunteja.
Sacred2 on ehkä ensimmäinen varteenotettava genren edustaja HD-konsoleilla mutta valitettavasti ei täysin ilman ongelmia.

Genren suurin ongelma on saada kontrollit mahtumaan tehokkaasti konsoliohjaimeen, tämä voi aluksi vaikuttaa mahdottomalta idealta kun katsoo PC:llä numeronäppäimiin laitettuja kymmeniä eri erikoisliikkeitä tai taikoja mitä peleissä yleensä on. Ascaron on kuitenkin saanut kuin saanutkin istutettua kontrollit padiin ehkä jopa tehokkaammin kuin PC:llä koskaan. Hahmon liikkeet ja taiat saa kätevästi asettaa normaalisti toimintanapeille, näin saa helposti laitettua neljä ensimmäistä liikettä L2 ja R2 napeilla taas annetaan tilaa vielä 8:lle. Homma voi tuntua aluksi varsin hankalalta, mutta kunhan sijoittaa liikkeensä järkevästi pikanäppäimiin sekä näppäinyhdistelmiin saa kaikki tarvittavat liikkeet yleensä käden ulottuville. Ainoaa valittamisen aihetta kontrolleissa aiheuttaa kohteen valitseminen. Erityisesti ongelmia tulee pidemmän kantaman aseissa ja taioissa. Tiettyyn kohteeseen lukittautuminen on hyvin hankalaa ja automaattinen kohteen valinta ei aina keskity siihen oikeasti tärkeään viholliseen vaan hahmo voi ammuskella ruudun ulkopuolella olevaa vihollista vaikka vieressä huitoisi isompi hirviö kirveensä kanssa.



Visuaalisesti pelin anti on hyvin vaihtelevaa, paikoitellen varsin kaunis ja yksityiskohtainen grafiikka miellyttää, eikä vihollisten määräkään rajoitu muutamaan kerralla vaan pelaajan päällä voi olla parikin tusinaa vihollisia. Harmittavasti tätä latistaa vakavat ongelmat ruudunpäivityksen kanssa sekä tämä niin sanottu ruudun repeäminen. Peli voi paikoitellen jämähtää jopa sekunniksi toiminnan määrän kasvaessa.
Bugeja löytyy muutenkin runsaasti eivätkä ne todellakaan rajoitu pelkästään grafiikkaan. Kokonaisia ominaisuuksia puuttuu kuten tietokoneella löytyvä energiakilven oma palkki sekä sepäntaitoja pelaajalle antava blacksmith-taito molemmat potevat joko toimimattomuutta tai poissaoloaan.
Peli on myös altis jäätymiselle jonka takia suosittelen pelaajia tallentamaan manuaalisesti usein. Pahinta näissä on se että Ascaron joutui laman aikana vetämään itsensä konkurssiin ja täten pelin konsoliversioiden päivitysten tulevaisuus on hieman kyseenalaisessa asemassa.

Mikäli PC puolella peli Diablo 2 on tuttu, niin Sacred on monellakin tapaa hyvin samankaltainen tekele. Pelaajille annetaan 6 hahmoluokkaa. Jokaisella hahmolla on kolme kykyluokkaa joissa kaikissa on 6 liikettä. Tämän lisäksi hahmot saavat kokemuspisteiden karttuessa valita kykyjä jotka parantavat hahmon tehokkuutta monessa eri suhteessa. Näiden avulla saa hahmosta kuin hahmosta muokattua omanlaisensa. Valitettavasti tieto kykyjen ja liikkeiden ”mekaniikasta” on hyvin vähäistä. Tämä johtaa erityisesti ensimmäisen tai ensimmäisten hahmojen kohdalla siihen ettei hahmo yksinkertaisesti ole tarpeeksi tehokas kaatamaan vihollisia vaikeammalle vaikeustasolle siirtyessä. Laiskemmat pelaajat voivat kuitenkin hakea pelin foorumeilta itselleen jonkun toimivan hahmon luontioppaan, muut voivatkin sitten varautua pelimekaniikkojen opiskeluun mikäli haluavat hahmostaan todellisen tappomasiinan.
Sacredin maailma on kaiken lisäksi todella laaja. Pelaajille on tarjolla valtava kartta vaihtelevine vihollistyyppeineen jonka takia homma ei käy ainakaan ympäristön puolesta tylsäksi. Keräilijöille on tarjolla taas kymmenittäin erikoisaseita sekä varusteita metsästettäväksi.
Pelin tarina on hyvin mitäänsanomaton vaikka valittavana kaksi reittiä onkin (valo ja pimeys eli perinteinen hyvä ja paha). Juoni seuraa lähinnä pelaajan seikkailua pahaa tai hyvää vastaan joko pelastamaan maailma mystiseltä T-energialta tai päinvastoin.
Pää kampanja koostuu lähinnä paikasta toiseen juoksemisesta ja pomovastusten teurastamisesta eikä pelin perinteiset sivutehtävät tästä parempaa tarjoa. Onneksi peli ei ota itseään täysin tosissaan ja tarjoaa pelaajalle myös hieman vaihtelevatasoista huumoria joka kohdistuu lähinnä vihollisten viimeisiin sanoihin, hautakivien teksteihin sekä hahmojen välillä jopa neljää seinää rikkoviin lausahduksiin.




Sacredin kaltaisissa peleissä moninpeli ja erityisesti yhteistyö pelitila ovat hyvin tärkeässä osassa. Lohikäärmeiden ja muiden fantasia hirviöiden kaataminen kun on aina kivempaa kimpassa. Tässä Sacred2 tarjoaakin sekä samalta sohvalta kahdelle pelaajalle pelattavaa sekä 4 pelaajalle verkon välityksellä. Verkkopelissä on kuitenkin omat ongelmansa ja kannattaakin varautua erityisesti jäätymisiin, mikin toimimattomuuksiin sekä verkkoviiveeseen. Homman toimiessa moninpeli on kuitenkin viihdyttävää.

Sacred2 on ongelmistaan huolimatta yksi parhaimmista, ellei jopa paras genrensä edustaja konsoleilla. Sen vahvoihin puoliin kuuluu todella hyvin toteutettu hahmon kehitysjärjestelmä, sekä netissä että sohvalla mahdollinen moninpeli ja pitkäikäisyys joka tarjoaa suurimmille näprääjille yli sadoiksi tunneiksi tekemistä. Näitä kuitenkin varjostaa pelin tekninen hiomattomuus sekä grafiikka että peli puolelle.
Sacred ei ole kaikille, mutta genren ystäville se on varsin varteenotettava peli.

7+/10
Valitsi hahmokseen eksoottisen Temple guardianin.